VAROITUS: Luvassa vaaleanpunaista tekstiä!
Miten pitkään toinen ihminen pitää tuntee, että sitä voi sanoo rakastavansa? Tähän väliin ainakaan minä en halua yhtäkään tyhmää vastausta, esim: "Jos ette oo tuntenu ikusuutta ja asunu montaa vuotta yhessä, ei voi puhua rakkaudesta." Ihan ensinhän pitäs miettiä mitä rakkaus on.
Pikkuveljeäni lainaten, "toisesta tykkääminen on sitä, että jonkun lähellä haluaa olla ja silitellä". Mun mielestä tykkääminenki on jo tavallaan aika vahva tunne. Ihastuminen taas on jotain, mitä yläasteelaiset harrastaa. Mutta se rakkaus. Luulen että se on sitä, kun hyväksyy toisen kaikki virheet ja tykkää silti. Kun tahtoo olla toisen kanssa vaikka koko ajan. Kun toiseen ei kyllästy. Kun ei tarvita sanoja ymmärtääkseen toista. Kun on valmis tekemään kaikkensa, jotta toinen olisi onnellinen.
Kaikilla on omat määritelmänsä rakkaudesta, mä uskon että se syntyy kaikille omia aikojaan. Ehkä mun parisuhde on joidenki mielestä edenny nopeesti, ku jo kahen kuukauden tietämillä hankittiin love lock. Sehän on kuitenki omanlainen merkki nimenomaa siitä rakkaudesta.
 |
| Jotain aivan uskomattoman suloista ♥ |
Tosi jännä päivä oli 3.7. Sillon matkasin ensimmäistä kertaa yksin junalla, päämääränäni oli tuntematon kaupunki ja tarkoitus oli nähä PIIIITKÄN ajan jälkeen mun parempaa puoliskoo JA pari tyyppiä hänen elämästä. Hui. Mutta oli se vaan niin ihanaa tajuta jo muutaman tunnin kuluttua, että elämä on ihanaa. Reissu alko täydellisesti, ja täydellistä se aika olikin.
Tiistaina 9.7. oli suuntana Varkaus, mutta nyt viiden tunnin matkaa Turusta Pieksämäelle ei tarvinnu olla yksin. Maailman ihanin ihminen lähti mun mukaan. Fyysisesti yhessä oltiin 13 päivää, eli lähes 2 viikkoo. Koko se aika koko ajan yhessä. Eikä ollu ees pienen pientä hetkee, et ois toivonu saavansa olla yksin. Oli ihanaa kun toiselle sai jakaa elämäänsä ihan eri tavalla kun viesteissä. Sai olla toisen lähellä. Välillä oli herkkiä hetkiä, välillä naurettiin. Välillä itsensä tunsi pikkulapseks. Mutta kertaakaan ei tarvinnu hävetä sanoja tai tekoja.
Varsinki viime päivinä tuli aika tutuiks kaikki herkät biisit. Voisin luetella nyt tähän 28 biisiä jotka saa mut suurinpirtein itkemään, mutta tuskin se ketään kiinnostais. Pakko vaan todeta, että paljon tuli kauniita kappaleita kuunneltua. Muutenki biisien kuunnelluttaminen on aika mahtava tapa ilmaista omia tunteita. Se on vaan jotain uskomattoman söpöö...
Ja sitten. Sitten koitti se päivä, jolloin tiet erkanivat. Päivä, jolloin konduktöörin piti tulla huutamaan mulle että lähes nyt siitä oven välistä, pitää päästä jatkamaan matkaa. Vaikka kaikkee ihanaa onki vielä edessä, näitä paria viikkoo mä jään kaipaamaan enemmän kuin mitään. En malta oottaa, että nään taas Jiin. Toivottavasti se päivä on pian. Vaikka tää ikävä on niiiin kivuliasta ja olo on yksinäinen, ni kai tää pitäs nyt vaan ajatella niin, että tän jälkee sitä läheisyyttä taas osaa arvostaa.
-Iida
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti